Poikakirjalukukokemuksia

Hmm, ei minulla ole ikinä ollut vaikeuksia mieltää mikä on poikakirja.
Paitsi nyt, kun käsite pitäisi määritellä.

Lukemiseni alkoi siitä kun kuuntelin minua 2 v. vanhemman siskon lukuopintoja tämän käydessa kansakoulun 1. luokkaa. Aloin tavailla satunnaisia tekstejä jopa sanomalehdistä, ja joitakin satukirjoja sain tietysti käsiini.
Ensitutustuminen tämän kirjoituksen aihepiiriin tapahtui oikeastaan ensivierailullani kaupunginkirjastoon, jonka sain pian todeta ehtymättömäksi lähteeksi. Tämä ensivierailu oli kuitenkin melkoisen traumaattinen kokemus.
Minut johdatti sinne kaksi kaveriani, veljekset, jotka paikkakunnalla pitempään asuneina olivat tulleet tutustuneeksi kirjastoon minua ennen. Toinen heistä otti jostakin tiskiltä siihen heitetyn paksun meriromaanin, jonka kansikuvassa solakka merimies kiiipeili purjelaivan mastossa. Hän pohti että lainaisiko tämän, ja tarjosi sitä minullekin nähtäväksi, päätti sitten olla ottamatta, ja niin kirja jäi minulle.
Nuortenosastolla oli hämmentävä runsaudenpula, ja ensikertalaisena minä en osannut ollenkaan valita, ja niin huomasin lopulta seisovani lainausjonossa tuo meriromaani kädessäni. En ollut valintaani tyytyväinen, mutta minkäs teit, sulkemisaika oli käsillä. Niinkuin pahassa olossani ei olisi ollut tarpeeksi taakkaa, siihen änkesi vielä kirjastonhoitaja Viktor Sund, joka sössötti suomella josta hädin tuskin sain selvää, että lasten ei saisi lainata näitä aikuisten osaston kirjoja.
Minä nolostuin mutta pidin kuin pidinkin kirjani halki pitkän jonotuksen ja Sundin motkotuksen; ylipäätän se oli niitä tilanteita joilla on tapana ratketa ainoastaan sen armeliaan luonnonlain nojalla että mikään ei kestä ikuisesti.

Pian opin kuitenkin tekemään valintani todellisten mieltymysteni mukaisesti ja minusta tuli kanta-asiakas sekä suurkuluttaja jonka lukuharrastus herätti niin suurta huomiota että toisinaan oli kiusallista kuulla kaikkia asiaa koskevia kommentteja ja keskusteluja joita suvun piirissä käytiin.


Bontekoe

”Heikki, maatamenon aika!”
Vaikeaa on kuvailla sitä syventymisen astetta jolla olin kiinnittynyt lukemaani. Bontekoe laivapoikineen oli purjehtinut Hollannista Indonesiaan, kokenut siellä mitä jännittävimpiä seikkailuja, niistä oli selvitty onnellisesti yhdestä toisensa jälkeen, ja vaikka laivakin oli palanut niin nyt oltiin kuin ihmeen kaupalla sittenkin selvitty. Nyt oli enää kotimatka jäljellä. Onko tässä enää muuta kuin parikymmentä sivua, ei tätä voi jättää kesken.... ei ole mitään järkeä jättää kesken näin vähää..
Intensiteetti, syventyminen... Jos sanon että elin matkassa ja tapahtumissa mukana, tietysti liioittelen, sillä ”todellisuudessahan” istuin keittiön tuolilla epämukavassa asennossa, mutta mutta...jotain sellaista se kuitenkin oli ja sen ymmärtää vain se joka on itse kokenut.
”Heikki, nukkumaan siitä!”
Silloin räjähti sisälläni ja samalla läjähti kirja seinään kannet nurinpäin voimalla joka sai ne irtoamaan liimauksesta, ja... Niin siinä sittenkävi, että sitä kirjaa en sen koommin nähnyt. Tämä ei nimittäin ollutkaan lainaston kirjoja, vaan siskoni oli sen lainannut tyttökaverinsa kotoa vartavasten minulle. Tuon tyttökaverin vanhemmat sattuivat nimittäin olemaan kansakoulun opettajia, ja ymmärrettävästi olivat hyvin iloisia kuultuaan siskolta että hänellä on lukemista harrastava veli, ja ilomielin lainanneet omien, jo aikuistuneiden, poikiensa vanhoja kirjoja. Tämä oli hollantilaisen Fabriciuksen ”Kapteeni Bontekoen laivapojat”.
Niin, minä en kirjaa enää nähnyt, sisko oli liimaillut sen kokoon miten oli tainnut ja palauttanut, ja minua jäi jurppimaan kun niin vähän olisi enää ollut jäljellä.
Kaksikielisessä kaupungissa oli kait pienemmät valikoimat kirjoja kieliryhmää kohti, en löytänyt sitä kirjastosta, enkä mistään muualtakaan.
50 v. täytettyäni ja sairaseläkkeelle siirryttyäni ajattelin että nyt on aika paikkailla kaikkia keskeneräiseksi jääneitä töitään, ja pistin Keltaiseen Pörssiin ilmoituksen että halutaan ostaa kyseinen kirja. Se löytyikin helposti, ja syöksyin tietysti lukemaan suurin odotuksin, se oli todella ollut yksi parhaista lukukokemuksistani.
Hyvä että tuli luettua, lakkasi vaivaamasta se miten laivan varsin tavanomainen kotimatka oli sujunut. Ja hyvä että tuli luettua myös sen vuoksi, että huomasin vieraantuneeni kirjan ideologiasta niin täysin, että nyt tuntui jopa vastenmieliseltä lukea millaista öykkäröintiä oli eurooppalaisen siirtomaavallan suhtautuminen ”alusmaansa” kansalaisiin.
Kyseessä olivat Indonesian ”alkuasukkaat”, nuo Sukarnon aja Sukarnoputrin maanmiehet ja, mikä minulle itselleni merkittävintä, niiden iloistakin iloisempien nuorukaisten maanmiehet joiden lähes seinänaapurina minulla oli kunnia asua eräässä oppilasasuntolassa parin vuoden ajan, eräässä elämäni vaiheessa...
Tämä taas johti ajattelemaan, että mitenkähän nuo lapsuusiässä kirjoista imetyt ideologiat ylipäätään vaikuttavat vielä vanhemmalla iällä.



Tarza n ja tarzanin poika

Kuka ikätovereistani ei olisi samaistunut tuohon apinoiden parissa kasvaneeseen yli-ihmiseen, jonka jalo, aatelinen syntyperä takasi sen että hän selvisi aina muita paremmin kaikessa mihin ryhtyi.

E. R. Burroughs' lla näyttää olleen taikurimainen kyky kirjoittaa pikkupojille niin mukaansa tempaavasti että ajoittain luuli itse elävänsä kirjan tapahtumissa.
Eikä tämä koske vain Tarzan- kirjoja, vaan myös hänen kulkuria kuvaava lyhyeksi jäänyt Billy sarjansa (”Väkevä Billy” ja ”Billy ja etsivä”). Niiden innoittamana suunnittelin vakavasti varkaan ammatin opiskelemista. Otin sen niin tosissani, että harjoittelin pitkän aikaa liikkumista huoneissa niin hiljaa että muut eivät olisi ollenkaan aistineet läsnäoloani.
Urani kariutui siihen kun huomasin että se oli lopultakin mahdotonta.

En häpeä myöskään kertoa, että eräässä vaiheessa suunnittelin että kunhan vain kynnelle kykenen niin lähden Afrikkaan, jos en nyt ihan Tarzaniksi Tarzanin paikalle, niin ainakin elämään sellaista elämää kuin hän eli.
Nämä haaveet karisivat sitten siihen kun erään kesäloman jälkeen (olinko tuolloin 4. luokalla) kuulin kun minua luokkaa ylempänä olevat pojat ehdottelivat toisilleen välitunnilla että ”mennään tarzanoimaan”.
Minä seurasin mukana läheiseen metsikköön nähdäkseni mitä se sellainen oikein oli, ja tuota pikaa olin mukana leikissä missä yritettiin edetä puusta puuhun astumatta välillä maahan. Surukseni sain havaita että he olivat siinä kaikki minua parempia sekä fyysisesti että henkisesti, v.m. tarkoittaen sitä että he olivat yksinkertaisesti paljon minua hurjapäisempiä, uskalsivat ottaa riskejä.
Ja kun sain puheistaan sellaisen käsityksen, että kaikki nämä Vilit ja Kalit ja Anssut ja keitä niitä olikaan olisivat myös kernaasti lähteneet Afrikkaan, koin jonkinlaisen vaikeasti kuvailtavan kriisin: Se Tarzan jonka minä tunsin oli oma luomukseni, Tarzan sellaisena kuin minä hänet käsitin, ja kun nyt nuo repaleiset, raisut, ja minun mielestäni jonkin verran tylsät ja mielikuvituksettomat kaverit pääsivät tunkeutumaan sille alueelle, niin jotain meni minussa rikki.

Aikaisemminkin olin joutunut jonkinlaiseen konfliktiin puolustaessani oikeuttani omaan Tarzaniini ympäristöä vastaan mutta siitä olin selvinnyt voittajana.

Kaveripiiriini kuului eräs poika, joka oli kaikin tavoin vahva johtajatyyppi ja sitäpaitsi fyysisesti voimakas, mutta joka ei oppinut ikinä lukutaitoa niin hyvin että olisi pystynyt lukemaan kokonaisia kirjoja. Luki-häiriöstähän tuo sinänsä älykäs ja toimintavalmis poika kärsi, mutta se nimityskin keksittiin vasta paljon myöhemmin.
Elokuvia hän sensijaan katseli sujuvasti, ja hän imitoi mielellään näkemiään roolihahmoja. Oli jopa saavuttanut siinä melkoisen taidonharjoiteltuaa lastentarhaikäisestä lähtien Akuankkan, Kipparikallen yms. parissa.
No niin, Tarzan teki tähän jeppeen myös syvän vaikutuksen, ja niinpä saimme sekä kuulla että katsella hänen kuvauksiaan elokuvista. Mutta kun minäkin olin katsellut ne elokuvat ja lukutaitoisena ymmärtänyt häntä paremmin mitä niissä todella tapahtui, niin huomasin pian, että hänen tarzanistaan ei ollut kilpailijaksi minun tarzanilleni. Lisäksi huomasin että elokuvien Tarzan oli sittenkin ihan eri asia kuin kirjojen Tarzan.

Tarzanissa sankarina viehätti se että häneltä onnistui kaikki, hänellä ei ollut minkäänlaisia rajoja. Ei tietenkään ollut kun kirjailija oli sen niin kirjoittanut.
Alkaen hänen ensimmäisistä vaiheistaan vanhempien haaksirikon ja kuoleman jälkeen, jolloin apina otti tuon aatelispojan hoiviinsa, yli-ihminen astui kuvaan. Löydettyään jossakin vaiheessa vanhempiensa majan tuo puhetaidoton (ei nyt aivan, olihan Isojen Apinoiden kieli, jolla tuli toimeen, apinoiden lisäksi, muidenkin eläinten kanssa) , hän selvittää erinäisten esineitten käyttötarkoituksen tuota pikaa vain tarkastelemalla niitä. Jopa pianonsoiton alkeet valkenivat hänelle kun tuli sattumalta koskettaneeksi majasta löytyneen soittimen klaviatuuria. Epäselviksi jäi vain jännityksen kannalta tarpeellinen määrä asioita ja siitähän tarina sitten jatkui luontevasti.

Jälkeenpäin, illuusioiden karistua, on kirjoja kohtaan tuntemani rakkauden rinnalle kivunnut jonkin asteinen viha, kun olen havainnut, miten kaikki nämä Kiplingit, Fabriciukset, Burroughsit ynnä muut kaikenlaisen suoraa suoneen virtaavan raikkaan seikkailuhengen livulla olivat ujuttaneet mieleeni myös oman ideologiansa. Kaikki he kuvasivat tavalla tai toisella siirtomaavaltaa myönteisessä hengessä. Kaikki oli kunnossa, pientä epäoikeudenmukaisuutta ei edes havainnut, sillä olihan valkoinen ja nimenomaan eurooppalainen (jos olisin englantilainen sanoisin varmaan että nimenomaan englantilainen) selvästi ylempää rotua, mihin hyvänsä hän menikään.
Ei ollut niin väliä vaikka neekeri kuoli, hänenhän elämäntehtävänsä olikin valkoisen palveleminen. Jos se sitten päättyy kuolemaan niin mitäs siitä, tehtävähän on täytetty.
Mutta kyllä siltikin jotain minussa alkoi muuttua lukiessani Tarzanin poika-kirjaa Tämä oli, ei niinkään sankarin iästä kuin tarinan jossain määrin toden tuntuisesta lähtökohdasta johtuen voimakkain lukukokemukseni koko Tarzan-sarjasta.
Siinä sankari, josta myöemmin tulee Korak, vapauttaa sirkuksesta apinan, joka on afrikasta vangittu , eikä suinkaan vankeudessa syntynyt. Hän matkustaa sitten tämän kanssa Afrikkaan ja ryhtyy viettämään samanlaista elämää kuin isänsä oli aikaisemmin viettänyt. (No, todentuntuisuus on suhteellista, siis kun oli lukenut isäntä vaiheista ja hyväksynyt ne, niin nämä tapahtumat tuntuivat todella lähes mahdollisilta)
Mutta elämä puissa oli kovaa, vaatteetkin siinä repeilivät päältä, ja tuli ajankohtaiseksi hankkia lannevaate, paremminkin turkis. Kun sitten eläimen nahan muokkaaminen pitokelpoiseksi ei onnistukaan, hän muitta mutkitta pudottautuu puusta ”alkuasukkaan” niskaan, jolla on valmiiksi muokattu turkis, tappaa tämän ja saa näin haluamansa vaatteen. Niin ruusunpunaiset eivät haavemaailmani silmälasit olleet, että olisin hetkeäkään hyväksynyt tuon teon oikeutuksen, ja saattaa olla, että vaikka luin kirjan loppuun ja kuljin sen tunnelman vallassa vielä viikkokausia, niin sain tuosta episodista alun aatemaailmani myöhemmälle kehityssuunnalle, johon nykyäänkin kuuluu kaikenlaisen rasismin vieroksunta.
Sitten vielä, kirjan lopussa huokaistiin myös helpotuksesta kun Korakin vankeudesta pelastama ja vaimokseen ottama Miriam ei ollutkaan ”likainen arabityttö” kuten aluksi oli luultu, vaan osoittautui ranskalaiseksi, oliko peräti aateliseksi. Tuotakaan en sitten enää nielaissut sellaisenaan, siitä merkillisestä syystä, että päähenkilöön samaistuneena olin myös rakastunut Miriamiin, ja kun olin rakastunut häneen arabityttönä, niin...
Tartkoitushan oli ratsastaa sillä anglosaksien tosiasiana pitämällä seikalla että ranskalaiset ovat maailman toiseksi hovikelpoisin kansa. Ei kait suomalainen pikkupoika enää viitsinyt niin pitkälle ajatella vaikka olikin altis omaksumaan kaiken mitä kirjoissa sanotaan.
Ehkäpä tämä sittenkin oli vedenjakaja josta lähti sitten kasvamaan kriittisen lukemisen paisuva virta, joka on johtanut lopulta (niin kuin nyt tuntuu) kaiken kirjoitetun epäilemiseen.


Pertsa ja Kilu
Mitähän olivat tyypillisimmät poikakirjat.
Nyt jälkeenpäin huippuina nouseva mieleeni sellaiset kuin Mark Twainin Tom Sawyer ja varsinkin Huckleberry Finn, Aaro Hongan Iloinen internaatti, Riuska ratsupartio ja eräs kolmas jonka nimi on unohtunut, sisältö ei. Stevensonin Aarresaari on myös yksi vaikutuksen tehneistä, samoin e.m. Fabriciuksen Kapteeni Bontekoen laivapojat. Oh, Kiplingin Meren urhoja meinasi unohtua.
Mutta yhtä kaikki, huippuja on harvassa, jos ajattelen miten paljon luin. Minulla oli joitakin kesätaukoja lukuunottamatta jatkuvasti kirja kesken, ja jos niitä ei nyt yhtä päivässä ahmittu niin pari-kolme viikkoa kohtikin tietäisi usempia satoja.
Tästä massasta pelkistyy mieleeni eräänlainen temaattinen kaava: ikäiseni pojat pääsevät sattumalta jonkin rikollisen jäljille, joka usein oli viinan salakuljettaja, yksi tai useampi heistä joutuu sidotuna makaamaan jossakin vajassa kunnes kaverit tai poliisi pelastaa, lopussa pojat saavat mainetta ja kunniaa rikoksen selvittämisestä. Näitä tämmöisiä tuntuisi olleen paljon. Nyt kuitenkin huomaan, että tästä tyypillisimmästä ei mieleeni nouse oikeastaan yhtään esimerkkiä. ne ovat jääneet taustalle ja jäljellä on vain tietoisuus että luin niitä paljon.
Ne joit amuistan ovat sitten kukin kohdallaan jotain erikoista, edustaen omaa lajiaan joka vaatii oman käsittelynsä koska eivät sovi kaavaan.
Kaavaan ei esimerkiksi sovi ollenaan Väinö Riikkilän Pertsa ja Kilu- sarja, jolla kuitenkin on jopa erityisasema lukukokemusteni joukossa.
Sen ensimmäisen kirjan, Viimeiset kaanit, lainasin omatoimisesti muistaakseni koulun kirjastosta.
Ja eikö vain se ilmestynytkin 1951, jolloin olin 10-vuotias. Loput kirjoista sain sitten joulupukilta suurin piirtein yhden kirjan vuosivauhdilla. Sattui niin että tuon sarjan ilmestyminen ajoittui juuri parhaaseen poikakirjaikääni.

Minä todella pidin näistä joululahjoista, ja ne ovat muistettavimpia lukukokemuksiani poikavuosilta. Siinä näkyykin minkä luontoinen on kirjan tekemä viakutus; eivät ne muodostaneet kuin vajaan prosentin siitä mitä vuoden mittaan luin, (jokainen niistä oli luettu joulupäivän iltaan mennessä ja useimmiten tapaninpäivänä jo Voitolla lainassa), silti ne muistaa usein niinkuin ei olisi mitään muuta lukenutkaan.
Pertsan ja Kilun viehätys perustui tietysti Riikkilän kykyyn kuvata asioita riittävän monella tasolla, niissä oli sopivana sekoituksena jännitystä, seikkailua, romantiikkkaa (jokunen tyttökin aina vilahteli siellä täällä) ja niiden lisäksi ylittämätöntä todellisuudentuntua, joka vetosi minuun ehkä siksikin, että kirjojen ympäristö oli minulle mitä suurimmassa määrin tuttua. Tarkoitan rannikkokaupungin merellistä, sataman, tehtaiden ja saariston muodostamaa erikoista ympäristöä.
Satuin kuulemaan joskus erään Riikkilän haastattelun, jossa tämä tähdensi tätä todellisuuden tuntua kertoen, että hänen kirjoissaan ei ole yhtään saarta, nientä eikä poukamaa mitä ei voisi todellisuudessa löytää Kotkan lähivesiltä; jos hän kuvaa että meressä on kari jollakin kohtaa niin se todella on siellä, sille karahtaa jos ajaa kuvattua reittiä! Ja hän perusteli asiaa vielä sanomalla että ”ei sitä saa muuten uskottavaksi”. V.m. väitettä olenkin paljon pohtinut, enkä vieläkään ole oikein selvillä sen totuusarvosta; kyllä ne kirjat uskottavan tuntuisia olivat, mutta mitä pitäisi sitten sanoa Tarzan-kirjoista :)
Tarkoitan sitä, että ei tuonkaltainen pedanttius ympäristön suhteen taida sittenkään olla ratkaiseva kirjan lukuarvon kannalta. Pitäisikö todeta että se oli Riikkilän hyvin omaperäinen tyylikeino, jota muiden on turha matkia.
Lapsuuden ja aikuisuuden rajamaille tultuamme (puhun meidän pihan lukuporukasta) seisoskelimme sen ikäisten tapaan ennen iltahuutoa pihalla ja eräällä meistä oli puute iltalukemisesta. Hän rupesi prässäämään muita että eikö kellään olisi lainata hänelle mitään kirjaa. Olimme siirtymässä aikuisille suunnattuun viihdekirjalisuuteen ja sen ikäisten tapaan tapahtumaan sisältyi paljon uhoa ja asenteellisuutta. Minunkin kirjahyllyni tuli siinä vuorollaan sitten puheeksi ja tämä Lauri tivasi että ”yritä nyt muistella, eikö mitään olisi”. Joku sieltä sivusta sitten vihjaisi että ”Pertsa ja Kilu”. Kaverit vaihtoivat merkitseviä katseita, nauruntirskahduskin kuului. Minä olin pahoillani, jopa loukattu, sillä tiesin että kukin heistä luki niitä ja viihtyi lukemansa parissa kuten ennenkin. Tuossa tilanteessa vain olisi oikeata ollut tarjota jotain Mickey Spillanea tai Raymond Chandleria joka olisi vienyt yöunet keneltä hyvänsä. Tarzankin olisi varmaan sopinut, jos nyt jollakin olisi yksikin niistä vielä ollut lukematta.

Nikita ja hänen lapsuutensa.

Samoihin aikoihin kun tein ensimmäsen kirjastovierailuni, kotiimme ostettiin Kansankulttuurin kirjakaappi. Se oli laseilla varustettu kirjahylly, jota mainittu kustannusyhtiö markkionoi suoraa työläiskoteihin varustettuna oman valinnan mukaisella sisällöllä joka koostui kustantamon omista tuotteista.
Siinä oli mukana myös Aleksei Tolstoin teos Nikitan lapsuus, joka kait on luokiteltava pitkäksi novelliksi, mutta romaanina minä sitä pidin. Olihan se sidottu näyttävästi koviin kansiinkin. Minä otin sen lukeakseni kuultuani sattumalta kun äiti selosti jollekin että se kertoo venäläisestä pikkupojasta. Siitä tulikin minulle todellinen aarre, omin sen nimiini ja vaikka sen sijoituspaikka oli jatkuvasti tuo Kkn kirjahylly, niin otin sen sieltä vuosien varrella useita kymmeniä kertoja (muistan laskeneeni että luin sen yli 70 kertaa läpi) ja joka kerta se oli säilyttänyt viehätyksensä.

En ole tähän päivään mennessä ymmärtänyt, miten tuon venäläisen herraspojan tarina oli läpäissyt sosialistisen realismin seulan ja päätynyt Kansankulttuurin listoille – se oli todella Suomessa painettu. Vahingosta ei voinut olla kyse, sillä sain myöhemmin käsiini Aleksei Tolstoin kootut teokset, joihin tämä sisältyi, venäjänkielisenä, ja se oli painettu 50- luvulla.
Oli miten oli, työläispojalle tämä vajaan vuoden mittainen episodi venäläisen herraspojan maailmasta tarjosi niin runsaasti haavekuvia ja todellisuuspaon aineksia että tarvittiin kait lähinnä vain vastaanottavainen mieli. Nikita ei käynyt koulua vaan hänellä oli kotiopettaja, Arkadi Ivanovitsh,. Hän vietti vapaata elämää ja seurusteli väentuvassa asustavien alustalaisten kanssa aivan luontevasti, ja yhtä luontevasti minä siitä luin.
Isä toi hänelle purjeveneen matkoilta palatessaan. Kesällä hän sai ikioman ratsuhevosen syntymäpäivälahjaksi täyttäessään 11 v.
Ja kuin mitäkin kohokohtaa odotin kirjaa lukiessani aina sitä, kun Nikita joulunpyhien aikana rakastuu Liljaan, Samaran kaupungista joulukylään tulleeseen serkkuunsa. Ehdoton huipentuma oli se, kun Lilja kietoi kätensä Nikitan kaulaan, sanoi pitävänsä tästä ja suutelei lopuksi keskelle suuta.
Kartanoromantiikaksihan tätä tällaista paljon kutsutaan, mutta toisaalta kirjailijan taustan huomioiden täytyy siinä olla toinenkin puoli: se oli todellisuutta siitä miljööstä mistä hän oli lähtöisin.
Paljonpuhuvana pidänkin sitä omistuskirjoitusta jonka myöhemmin luin sen alkuperäislaitoksen alusta. Vapaasti suomennettnua se kuuluu näin :
”Pojalleni Nikita Aleksejevitsh Tolstoille hartaan kunnioittavasti omistan tämän kertomuksen.”
(Tämä omistuskirjoitus lienee ollut suomennoksessakin, mutta en ollut sitä huomannut kun siinä oli tuo ”hartaan kunnioittavasti” vesitetty jollain toisella sanakäänteellä.)
Nikitan lapsuus oli minulle niin henkilökohtainen kirja, että yhtä poikkeusta lukuunottamatta en ikinä kertonut siitä ainoallekaan kaverilleni. En yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään tarvetta, niin mielelläni kuin keskustelinkin kaikenlaisista kirjoista kenen kanssa hyvänsä. Se olisimerkinnyt melkein samaa kuin kääntää oma sielunsa nurinpäin.
Tuo yksi poikkeus tapahtui koulun kesäsiirtolassa (niitä kutsutaan nykyisin kesäleireiksi). Kyseessä oli minua paria luokkaa vanhempi poika, jonka katsoin olevan niin kaukainen että hänestä ei olisi vaaraa mitä tulee sisimpäni koskemattomuuteen...

Samaistuminen

Jos pitää määritellä yhdellä sanalla, mikä oli lukukokemusten teho ja vaikutus, mihin perustui se että yleensä halusi lukea poikakirjoja, niin minä en keksi parempaa sanaa kuin samaistuminen.
Kerran toisensa jälkeen sitä samaistui kirjan hahmoihin, ei ainoastaan sankareihin, vaan, sivujuonteiden esittelemiin epäsankareihinkin ja näiden ajatusmaailmaan, milloin ( niinkuin esmes Burroughsilla oli tapana) näiden vaiheita äidyttiin oikein sivukaupalla kuvaamaan.

Miksi sitten tämän samaistumisen haluaa kokea, ja miksi sen haluaminen on niin voimakasta että voi puhua suorastaan addiktiosta, riippuvuudesta, sitä en ole sen syvällisemmin pohtinut, mutta eiköhän kyse ole ainakin jollakin tasolla sosiaalisen vietin toteutumisesta; tämä on sitä ns. myötätuntoa, mikä näyttää olevan sosiaalisen elämän perusta. Eikö vain samaistumista kuvata sanalla ”myötäeläminen” heti kun siirrytään kirjallisuudesta elävään elämään.
Usein, varsinkin maanantaisin, koulumatkalla (se oli sopivasti 1,5 km pituinen, joten siinä ehti !) milloin kukakin meistä yltyi kertomaan omista viikonlopun aikaisista sattumuksistaan toisten kuunnellessa todella hartaasti. Eikä kysymys ollut siitä kuka oli johtaja vaan kuka osasi kertoa.
Kuvaava tapaus oli, kun minä eräänä maanantaiaamuna kerroin Voitolle, mitä kaikkea olin tämän velipojan kanssa kokenut edellispävänä oltuamme rakennustyömaalla pahanteossa. Lähempänä koulua seuraamme liittyi pari muuta poikaa, jotka henkeä täynnä ryhtyivät kertomaan että ”kyllä meillä oli jännää pyhän aikana”.
Mutta Voittopa oli niin minun kertomukseni lumoissa että riensi kiistämään. ”Kyllä noilla oli jännempää”, hän sanoi.
Näin me, kukin vuorollamme, samaistuimme toistemmekin tarinoihin ja niiden hahmoihin joita oli kulloinenkin kertoja!

Koulussakin joutui väistämättä samaistumisilmiön kanssa tekemisiin . En silloin ryhtynyt erittelemään, mitä eroa oli esim. luonnontieteen ja raamatunhistorian välillä, mutta vaikka fysiikka tuntui miten mielenkiintoiselta, en voi mieltää että sillä olisi samaistumisen kanssa ollut mitään tekemista. Raamatunhistoriasta esimerkkejä sen sijaan on joka sivulta, kerrottiinhan siinä ihmisistä. Niitä vain alkoi mittaamaan omilla mittapuillaan.
Näitten asioitten kantavuus selviää, kun kysyy, että voiko ylipäätään kukaan lukea kuvausta ihmisestä samaistumatta tähän enemmän tai vähemmän.
Omalta kohdaltani tunnustan kakistelematta, että samastuin Jeesukseen ihan samalla tavalla kuin Tarzaniinkin. Ja koska näin on, tähän täytyy päteä sama kaava joka tuli esiin siinä kun huomasin, että muilla pojilla oli oma tarzaninsa, joka oli aivan eri kuin minun, joka oli yksin minun tarzanini.
Tarvitseeko enää erikseen mainita, että en mielelläni kuuntele minkäänlaisia sananselityksiä.
Tämä asiantila on ihan selkeästi johdettavissa noista varhaisista ja kaikista muistakin lukukokemuksistani; olen yksinkertaisesti oppinut, että kirjat ovat vain kirjoja, kaikki puheet ”elämää suuremmista” kokemuksista ovat viittauksia johonkin mikä viime kädessä kuitenkin tapahtuu omassa sisimmässä. Tämähän on vain se arvosteluissa usein mainittu ”lukijan rooli”. Kirja jää vääjäämättä joillekin vain pinkaksi paperia, kun se toisiin saattaa tehdä järistyttävän vaikutuksen.
Poikakirjoillakin on erilaisia poliittisia ja ideologisia painotuksia, mutta yhteistä kaikille on, että moraaliltaan ne ovat ihanteellisia, puhdashenkisiä. Meillä työläiskotien lapsilla oli esimerkiksi voimakas ennakkoasenne partioliikettä kohtaan. Tämä oli kotoa ohjattua: oli esim. ankarasti kielletty haaveilemastakaan kyseiseen järjestöön jäseneksi liittymisestä (jos se nyt edes jonkun mieleen juolahti). Tästä huolimatta, niin paljon kuin partiohenkisiä kirjoja luinkin, en muista sellaista sattuneen, että olisin ajautunut moraaliseen ristiriitaan yhdenkään kanssa.
Tässä ei voi olla miettimättä, että mikä oikein oli se ohjaileva ja ”kasvatuksellinen” vaikutus, jonka jokainen kirjailija varmasti oli teoksiinsa sisällyttänyt.
Minun on pakko mennä vielä varhaisempiin kokemuksiin kuin mitä poikakirjat ovat.
En muista enää, missä määrin ”uskoin” satuolentoihin, se asia liukenee menneisyyteen ihan samoin kuin ravinteet kasvin juurissa jossain vaieessa muuttuvat ravinteista ja mineraaleista osaksi puuta. Jossakin vaiheessa vain huomasin että niin paljon kuin pidinkin peikoista, puhuvista metsäneläimistä, ja yliluonnollisia kykyjä omaavista pojista (en niinkään prinsessoista), huomasin vain lähteväni siitä olettamuksesta että ei niitä kävele vastaan todellisessa elämässä. Ei ainakaan aikuisten seurassa, ja he kait sitten edustivatkin sitä maailmaa jossa minun oli pakko huomata loppujenlopuksi kuitenkin eläväni.
Huolimatta siitä että poikakirjahahmoihin samaistuminen oli ainakin muistini mukaan jopa intensiivisempää kuin satuhahmoihin aikanaan, niin niihin päti sama laki: niiden tapahtumat kuuluivat niiden maailmaan ja reaaliympäristö oli asia erikseen.
Sanalla sanoen, ne edustivat haavemaailmaa, ja todellisuus ja arkipäivä olivat asia erikseen. Niinpä olen saanut havaita, että oma henkilökohtainen moraalini on todellakin muodostunut arkitodellisuuden kokemusten perusteella, ei kirjoista opittuna. Vai olisikohan sanottava että kirjojen vaikutus onkin paljon pienempi kuin mitä minä olen uskonut ja pedagogit ja kirjailijat toivoneet.
Eräänä puhdashenkisyyden kiteytymänä on lähes kaikissa poikakirjoissa ihannoitu toverihenki, periaate joka kiteytyy iskulauseessa ”yksi kaikkien ja kaikki yhden puolesta”. Olen satoja kertoja saanut havaita, että tämä ei kohdallani ollenkaan toteudu, vaan valintatilanteessa, ”tiukan paikan tullen”, valintani osuu oman edun vaihtoehdolle. Ja usein näissä tilanteissa nousee häpeän tunne siitä että ”tietää” mikä on ”oikein” mutta tekee sittenkin ”väärin” (sitaatit siksi että kaikki nämä ovat niin suhteellisia käsitteitä). Siltikään en ole kyynärpäätaktikkona kunnostautunut läheskään niin paljon kuin olen nähnyt monien tekevän.

Se toverihenki mitä sinisilmäinen nuorimies yritti poikakirjojen innoittamana vaalia ja toteuttaa omalla kohdallaan, osoittautui samanlaiseksi kuin armeijan upseerien keskinäinen solidaarisuus. Niin paljon kuin he yhteishengestä puhuvatkin, kaikki kaikkien muistelmista on rivienvälistä luettavisssa kertomus alituisesta kaunasta ja kateudesta.
Todellisuus yllätti aina, ja kymmeniä kertoja olen itseinhon vallassa soimannut itseäni luonteen heikkoudesta ja vaikka mistä negatiivisista ominaisuuksista. Nyt, kun elämästä alkaa jonkinlainen kokonaiskuva muodostua, olen ajautunut antamaan itselleni anteeksi tapauksessa toisensa jälkeen. Lähempi tarkastelu nimittäin osoitti, että ihannoimastani toverihengestä ei oikeastaan ollut yhtään esimerkkiä elävästä elämästä. Paljastui, että se kuva, johon olen itseäni erinäisissä tilanteissa verrannut, on juuri niiden lukemieni poikakirjojen mukainen kuva, kun sensijaan todellinen elämä, todelliset toverit olivat ihan toisenlaisia, ja luultavasti minä olin myös heitä kohtaan ihan toisenlainen kuin he odottivat ja itse kuvittelin.
Puhumattakaan, että kerroimme mielellämme toistemme tekemistä kolttosista, pistimme siekailematta omat kolttosemme toistemme tilille kun tilaisuus ttuli ja tarvetta oli. Tällainenhan oli se todellinen maailma josta olin kokemusperäistä oppia ammentanut, ja koska tässä samassa maailmassa elin jatkuvasti, kuinka olisin voinut eri oppien mukaan toimia.
Kun mistelen lukemiani poikakirjoja, nousee aina ensimäisenä mieleeni miellyttäviä muistoja, mutta pinallinenkin analyysi paljastaa heti myös niiden toisen merkittävän ominaisuuden valheellisuuden. Asia on oikeastaan ihan sama kuin humalan suhteen: mikä hyvänsä humala muistuu kohottavana kokemuksena - miksi sitä muuten edes haluaisi kokea uudestaan. Mutta jokainen uusinta tuo mukanaan myös krapulan ja katumuksen.
Humala tarjoaakin oivallisen analogian, joka auttaa ymmärtämään kokonaisuuden: Kokemusperäisen tietoni mukaan humalakierteestä on mahdollistua vapautua ihan luontevasti, ja se tapahtuu siinä vaiheessa kun selvänä oleminen alkaa näyttäytyä palkitsevampana kuin humala. Tämä puolestaan merkitsee perusteellisen uudenlaista suhtautumista todellisuuteen, itseasiassa sen uudelleen oivaltamista.
Monestihan milloin mitäkin kirjallisuudenlajia soimataan ”paoksi todellisuudesta”. Minun mielestäni kaikki kirjallisuus (vars. sen lukeminen!) on sitä. Riippuu sitten lukijasta miten pitkälle siinä haluaa mennä, aivan kuten juojasta riippuu, miten syvän tai pitkällisen humalan haluaa kokea. Se, kuka mitäkin haluaa, riippuu sitten sarjasta muuttujia joitten analysointi ei enää kuulu tähän. Ja joka ei pakene kirjallisuuteen, pakenee johonkin muuhun. On vain sanottava, että minun kohdallani pakeneminen kyllä varmasti ylitti vallitsevan keskitason.
Olen näin ollut näkevinäni joitakin vaikutuksia mitä poikakirjoilla on elämääni ollut. Tässä analyysissa on kuitenkin yksi puute, minulla ei ole käytettävissä toisenlaista elämää, sellaista, missä ei ole luettu poikakirjoja. Puuttuu siis vertailukohde (niinhän kaikilta muiltakin puuttuu). Itseanalyysini näyttääkin varmasti katkeralta sellaisen silmissä joka ei löydä siitä yhtymäkohtia. Helpostihan tuollaista analyysia pidetään muiden syyttelynä ja väitetään että kukin on ”itse” vastuussa tekemisistään.
Mutta mitä on ”itse”? Hyvänen aika, mehän koostumme kaiken muun ohella myös omista kokemuksistamme, ei kertakaikkiaan mikään eikä kukaan ole ymmärrettävissä ilman omaa historiaansa!
Sitä paitsi analyysini tuloksena paljastuu myös jotain mistä olen hyvin, hyvin kiitollinen. Olen pikkuhiljaa oppinut kriittisen asennoitumisen ympäristööni, ja sitä mukaa kun olen tällä tiellä edennyt on tieltäni poistunut illuusio toisensa jälkeen, ja niiden takaa paljastunut todellisuus on osoittautunut illuusioita paljon kauniimmaksi. Ja tämä kauneus todistaa olemassaolonsa sillä, että sen haluaa kokea sellaisenaan ilman minkäänlaista pakoa todellisuudesta, olipa pakoväline pakattu sitten pahvisiin tai lasisiin kansiin.